Lauantai 24. kesäkuuta.
Nimipäivää viettää Johannes, Juhani, Juha, Juho, Jukka, Jussi, Janne, Jani, Juhana, Johannes, Johan, Jan, Jon, John, Johnny, Jens

Läheisen lähtiessä

Kirkon sanomaa tarvitaan erityisesti silloin, kun edessä on viimeinen puomi ja lähdön hetki. Olin saattamassa äitiäni tuonoloiseen vuonna 1997. Kirjoitin alla olevat merkinnät vielä samana yönä. (Lyhennelmä tästä: Valitut Palat toukokuu1998).

 

----


TORSTAI 7.8.1997

 

Kello 15:15

 

Soitan äidille. Hän on maannut kolmisen viikkoa Puolarmetsän sairaalassa.

 

Elämän loppumetreillä - ja niitä äiti nyt on kulkemassa - kaikki muuttuu numeroiksi. Laboratoriotulokset: kalium 3.6, matala, täytyy korjata; natrium 127, matala, liittyy  edelliseen, ei toimenpiteitä;  hemoglobiini 95, matala sekin: normaaliarvo  naisilla jossakin 120 ja 140 välillä.

 

Ruoka numeroidaan: näin paljon kaloreita  sänkypotilaalle; tuon verran vitamiineja ja hivenaineita. Tämä kaikki pakkauksiin, tussilla kylkeen 4D29-1: potilas osastolla 4D, huoneessa 29, sängyssä 1. Ja hänellä taas sosiaaliturvatunnus 040117-jotakin. Numero takaa hoidon taloudellisen pohjan: veronmaksaja saa vastinetta elämänsä aikana maksamilleen veroille.

 

Numeroituminen ei välttämättä merkitse, että potilas olisi vain tilastomerkintä  sairaalan atk-listoilla. Päin vastoin: osaston vähäinen henkilökunta aivan selvästi pyrkii antamaan kaiken mahdollisen avun omaamallaan ammattitaidolla.

 

Kaikesta näkee, että laman jäljet purevat: väkeä on vähän ja kiire kova. Ja potilailla kaikki mahdolliset pikku toivomuksensa ja omalaatuiset tapansa, joita pyritään  täyttämään.

 

Mutta elämä nyt vain on sellaista, että me numeroidumme: soitan puhelinnumeroon 09-81647350.

 

Puhelin viedään äidille, ja kuulen hänen raskaasti huohottavan äänensä. Haimasyövän runtelema  koneisto ei tahdo jaksaa enää puksuttaa niin kuin ennen, elämän terveinä päivinä. Kymmenien kilojen paino on kadonnut viime kuukausina, vastakohtana vain kasvaimen kehittämä neste, ja kai se kasvainkin jotakin painaa.

 

Äiti puhuu katkonaisesti, mutta ajatus on hyvin tallella. Kyselee tekemiset ja huolehtii, että kaikki olisi hyvin.

 

Niin hän on tehnyt aina, joskus hieman ärsyttävyyteen asti. Talvella: “Onhan sinulla varmasti pitkät alushousut, kun on niin kylmä?” Kesällä: “Muista panna lakki päähän, ettei aurinko polta!”

 

Minähän nyt kuitenkin olen jo täyttänyt 50 vuotta, että sikäli voisi kuvitella jotakin oppineensa vaikkapa vaatteitten käyttämisestä eri vuodenaikoina. Mutta sellainen huolehtija äiti on ollut  aina, ja sellainen hän on vielä viime metreilläkin.

 

Siksi en olekaan uskaltanut kertoa hänelle, että pari viikkoa sitten tein laskuvarjossa ns. varavarjokeikan, jossa syöksähtelin aika lujaa ja monien g-voimien repimänä  Malmin taivaalla. Ja lopuksi päädyin varavarjon kantamana Tattarisuon asfaltille  8-10 metrin sekuntivauhdilla. Tuloksena vain hieman venähtänyt selkä, mutta sano se nyt sitten äidille.

 

Taivaalla kaikki toimi niin kuin pitikin - paitsi ehkä minä itse, joka tein tyhmyyksiä, joista koko seikkailu seurasi. Mutta senkään toteaminen  kaikesta murehtivalle äidille ei asiaa helpota, joten antaapa olla.

 

- Onko kaikki hyvin, äiti nytkin huolehti.

 

Omasta olostaan hän toteaa, että päivä alkoi hyvin, mutta väsyttää ja on kuuma.

 

Hän on selvästi jo hyväksynyt, ettei enää lähde sairaalasta. Vielä pari viikkoa sitten siitä oli puhetta, mutta nyt hän on jo hylännyt ajatuksen.

 

- Hoitiko Arja sen rannekkeen terveyskeskukseen, hän nyt kyseli tarkoittaen jonkinlaista hälytysrannekatta, jollainen hänelle oli annettu vielä viimeisen kotonakäynnin ajaksi.

 

Kerron, että ranneke on hoidettu, samoin rollari. - Mikä ihmeen rollari, äiti ihmettelee.

 

- No se, jota käytetään kävellessä, sellainen vaunu.

 

- Ai se, äiti ymmärtää.

 

Kyseinen apuneuvo oli annettu hänelle, mutta hän ei ollut käyttänyt sitä vielä. Siitä laitteen unohtaminen, ei siksi, että ajatus muuten pätkisi.

 

Soitan tänään ensi kertaa myös osaston lääkärille. Monien soittojen jälkeen osumme samaan aikaan langan eri päihin. Lääkäri on ystävällinen. Selvästikään hän ei vielä tiedä, olemmeko ymmärtäneet, että  elämän päättyminen on lähellä.

 

Lääkäri kyselee varovasti, mutta vastaan suoraan ja kerron, että kaikki asiat on jo puhuttu.

 

On keskusteltu äidin kanssa siunaustilaisuudesta: “Gösta Bergstén voisi tulla siunaamaan, mutta muistakaa sitten korvata se hänelle”.

 

On pohdittu huonekalujen jakamiset: “Millalle haluaisin jättää sen sinisen kaluston, kun se on niin nätti, ja sopii varmaan Millan huoneeseen”.

 

Äiti olisi niin mielellään  halunnut nähdä vielä meidän nykyisen asuntomme, mutta siihen eivät voimat enää ole riittäneet. Mutta huolellisesti hän on sairaalassa tutkinut asunnon pohjakaavaa, ja on esittänyt omia ajatuksiaan huonekalujen sijoittamisesta. Keittiön ja olohuoneen välistä, hieman poikkeavaa seinäratkaisua hän on koettanut kuvitella: “Se on varmaan aika kivan näköinen”, on hänen kaukoarvionsa.

 

Keskustelu lääkärin kanssa päätyy arvioon: ei enää kuukausia, korkeintaan viikkoja.

 

- Olen seurannut aivan läheltä vastaavaa tapausta, ja siinä alamäki oli nopea, lääkäri sanoo.

 

Alamäki,  outo termi terveydenhoidossa, en ole ennen kuullut.

 

Lääkäri muistuttaa vielä, että  pari viikkoa sitten keskusteltiin kotiin lähettämisestä, nyt se ei enää näytä mahdolliselta.

 

 

PERJANTAI  8.8.1997


Tänään puoliso ja lapset lähtivät maalle. Tai oikeastaan merelle. Kesän viimeiset kouluvapaat päivät ovat käsillä, joten niistä on nyt nautittava. Itse jään tänne.

 

Tänään on vielä pari työpalaveria, ja sen jälkeen keskityn itseeni. Kuluneet vuodet ovat olleet  aika rankkoja, eikä yksinoloon ole ollut tilaisuutta. Nyt tarvitsen sitä. Viikonloppuna nukun, nukun ja nukun. Ja istun tuolissa ja katson televisiota. Ehkä soitan hieman huilua.

 

Parantelen myös laskuvarjohypyssä venähtänyttä  selkääni ja kokoan mieltä syksyn edessä olevaan rankkaan työrupeamaan. Työtä tulee olemaan paljon, mutta mielenkiintoista ja haastavaa.

 

Väsyneellä mielellä sitä ei kuitenkaan tehdä, joten tänään lähden lepovuoroon: mikään velvoite ei odota, ei itsellä eikä toisten suunnalta.

  

Kello 15:05

 

Soitan äidille. - Voisitteko soittaa toiseen numeroon, niin viemme hänelle kännykkäpuhelimen, hoitaja ehdottaa.

 

Näin teen.

 

- Täällä on Lean poika, kuulen hoitajan sanovan äidille. - Jaksatko puhua hänen kanssaan?

 

Puhelin annetaan äidille.

 

- Puuh, puuh, puuh. Puhelimessa kuuluu vain äidin raskasta hengitystä. Aina väliin hän yrittää  sanoa jotakin, mutta en saa selvää sanoista.

 

Lopetan puhelun aika lyhyeen. Kerron puolisoni terveiset ja sanon, etten ehkä tule tänään käymään, ettei hän väsy.

 

- Hei, hei, hei. Nämä sanat ymmärrän äidin huohotuksen välistä. Selvästi hänellä ajatus on selkeä, mutta äänikoneisto ei enää jaksaa toteuttaa niiden ohjausta, vaan keuhkojen väsyminen vaikeuttaa puhumista.

 

Jään mietteliääksi. Onko tämä nyt jo lopun alkua vai helteen ja väsymyksen tulosta.

 

Jatkan työtäni.

 

Kello 16:40

 

Olen lähdössä kotiin. Vihdoinkin vapaa hetki. Tällaista viikonloppua ei ole ollut varmaan vuoteen. Joskus toki keveämpiä, mutta aina sisällä vaatimus: sekin asia pitäisi tehdä. Ja niin taas aamulla - lähes jokainen sunnuntaiaamukin - työpaikalle värkkäämään jotakin asiaa, jolla taas helpottaa tulevan viikon tai tulevien kuukausien paineita.

 

Sisäinen tekemättömien töiden paine on ihmisen elämän helveteistä suurimpia.

 

Mutta nyt pannaan helvetti viralta ja lähdetään lepäämään.

 

Vai pitäisikö pistäytyä vielä Puolarmetsässä? Äidin puhe oli kuulostanut aika raskaalta. Taidanpa koukata sitä kautta.

  

Kello 17:10

 

Nousen autosta Puolarmetsän sairaalan pihalla. Jotenkin tänään on outo olo. Vaikka aurinko paistaa ja on heleä kesä, niin jossakin on erilainen juhlallisuuden tuntu.

 

Astun hitaasti jykevien tukkien rajaamia  askelmia kohti sairaalaa. Vieressä on matalia männynoloisia puita. Neulaset vain ovat pidempiä. Jotenkin tämä sisääntulo on juhlallinen. Kuin kävelisi Hietaniemen hautausmaalla: matalia  puita rinteessä, pihan patsas kuin ylösnousemuksen muistomerkki. Onkohan tämä tehty tällaiseksi sairaalan käyttötarkoituksen vuoksi? Täällä kun ei ole sitä tavanomaista touhotusta: ambulanssia tulee ja menee, ensiapuasemalla riennetään, teholla koneet tikittävät ja käyrät raksuttavat.

 

Täällä  tuntu on kuin vanhainkodin ja sairaalan välimuoto. Saattohoitopaikka?

 

Astelen hyvin hitaasti sairaalaan. Jokin sisällä sanoo: tämä on se päivä, jolloin perhonen kuoriutuu. Tulevina päivinä en enää astele tällä lailla .

 

Tunnen oloni käsittämättömällä tavalla juhlalliseksi. On kuin jokin keskittyisi edessä olevaan: sama tunne kuin ennen maratonia, ennen seminaariesitelmää, ennen seuraavaa laskuvarjohyppyä.

 

Nyt vain rauhallisemmin: edessä ei ole suoritus vaan läsnäolo.

 

Tulen osastolle ja äidin vuoteen viereen. Ei tarvitse olla ammattilainen ymmärtääkseen: sisääntulon tunne oli oikea. Edessä on elämän viime metrien  taivallus, sielun asunnon purkaminen ja muutto toiseen maailmaan, sinne parempaan.

 

Äiti huohottaa raskaasti sängyssä. Hengitys on nopeaa ja työlästä. Selvästi hän tunnistaa minut ja yrittää sanoa jotakin, mutta en saa selvää hänen puheestaan.

 

Yhtä selvästi ymmärrän: hän tajuaa edelleenkin kaiken ympärillään tapahtuvan, mutta palautelinja  on vaurioitunut: on liian työlästä muodostaa sanoja raskaan hengityksen väliin.

 

Otan äidin käden käteeni. Arvelen, että  se on viestinnän muodoista toimivin.

 

Äidin käsi on hikinen, mutta sen verran siinä on voimaa, että tiedän viestin saavuttaneen kohteensa: hän tietää läsnäoloni.

 

Aika kuluu hitaasti. Jokainen huohottava hengitys sisältää myös äänellisen elementin, korahduksen. Äääh, ääh, ääh. En usko, että siihen liittyy varsinaista kipua. Se on vain äänihuulien tahdotonta toimintaa. Äääh, ääh, ääh.

 

Aina välillä  äiti liikuttaa käsiään. Hän haluaa muuttaa asentoaan. Viikkojen makaaminen tekee elämän tukalaksi. Selälleen, kyljelleen, taas selälleen.

 

Sanoja ei enää tule, mutta jotenkin olen ymmärtävinäni: hän haluaa hieman ylemmäs sängyssä.

 

Tämä viestinnän katko on uusi ja yllättävä piirre. En ole ennen joutunut tilanteeseen, jossa en saa palautetta taholta, joka ymmärtää, mutta ei pysty välittämään ajatuksiaan.

 

- Haluatko, että nostamme sinut ylemmäs?

 

- Äääh, ääh, ääh, ...mmäs, ääh, ääh, ääh...

 

Menen osaston hoitajan luo.

 

- Luulen, että äiti haluaa sängyssä hieman ylöspäin, mutta en jaksa yksin nostaa.

 

Hoitaja lupaa, että kohta tullaan nostamaan.

 

Näin tapahtuukin. Ammattilaiset nostavat lakanasta, kääntävät hikisen tyynyn toisinpäin. Äidille annetaan vähän vettä, koska suu kuivuu jatkuvasta huohottamisesta. Vettä  menee suuhun ehkä lusikallisen verran. Mieleen nousee Raamatun kertomus Lasaruksesta ja rikkaasta miehhestä: “että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni.”

 

Veden pisara kielellä on joskus tärkeämpää kuin maailman rahat ja rikkaudet.

 

Äidille tulee vähän helpompaa. Hänen silmänsä ovat auki, mutta en ole varma, näkeekö hän mitään. Aika ajoin silmät muljahtavat ylös; silloin ei kai ainakaan enää ole näkökenttää, kun pupillin linssit ovat luomen alla.

 

- Äääh, ääh, ääh. Hengitys jatkuu raskaana.

 

Taas hän palaa läsnäoloon. Pientä puhumisen yritystä. En saa selvää, mutta arvelen, että asentoa on taas muutettava.

 

Nostan hänet pystyyn, sillä se näkyy helpottavan hänen oloaan. Äidin kädet tarrautuvat  kuin peläten sängyn reunaan.

 

- Ei sinun tarvitse pitää reunoista kiinni, pidän sinut pystyssä, vakuutan.

 

Näin olemme puolisen minuuttia, sitten lasken hänet varovasti takaisin tyynylle, hieman uuteen asentoon.

 

Pelkään omia käsiäni. Vaikka ne eivät todellakaan ole teräsmiehen rautakouria  vaan tyypillisen henkisen työntekijän ja huilunsoittajan hienostokädet, niin nyt ne tuntuvat liian kovilta. Äidin kymmenien menetettyjen kilojen keho on niin hauras, että pelkään käsieni aiheuttavan lisäkipuja. Äiti ei kuitenkaan näytä aristavan otettani;  ehkäpä se ei tunnukaan pahalta?

 

Jokainen ylös nostaminen ja asennon vaihtaminen vie osan vähäisistä voimista. Heti pielukselle paluun jälkeen äidin silmän soljahtavat taas mitäännäkemättömään poissaolon tilaan. Vain raskas, mutta tasainen hengitys kertoo: äidin maailmantapiksi selvästi pyrkivä sydän lyö edelleen lujasti ja toimittaa  happea niin tärkeisiin hermokeskuksiin kuin hapenhankintakoneistoihinkin.

 

Aika kuluu hitaasti. Äiti on taas vaipunut omaan poissaolon maailmaansa. Menen pihalle soittamaan puolisolle.

 

Ennen sitä soitan veljelle ja kysyn, mitä hän ajattelee: onko tilanteesta kerrottava maalla olevalle perheelleni? Olemme samaa mieltä. Emme kerro, sillä sieltä käsin ei tilanne muutu miksikään. Siellä  syntyy vain kurja voimattomuuden tuntu: haluaisi olla paikalla, mutta ei voi. Ja sieltä on nyt turha rynnätä millään järjestelyllä  enää tähän tilanteeseen, joka sittenkin tuli niin nopeasti.

 

- Tämä alamäki - taas tuo sama termi - tuli niin äkkiä, sanoi hoitajakin.

 

Syöpä on kavala tauti: välillä  se antaa kuin kalalle  sijaa uida. Sitten taas siima kiristyy: sieltä se uhri tulee aikanaan vedettäväksi kuoleman valtakuntaan. Vääjäämättömästi.

 

Soitan puolisolle. Puhumme niitä, näitä. - Soititko pikkumummulle, puoliso kysyy. Pikkumummuksi hän äitiäni aina kutsui.

 

- Soitin ja menen nyt häntä katsomaan, vastaan.

 

Se on osin totta: istun autossa sairaalan pihalla ja kohta palaan takaisin sisään jatkamaan äidin vieressä istumista.

 

Huomenna soittelisimme taas. - Menkää nyt huomenna jonnekin pikku saarelle, kun sää on näin hieno, ehdotan. - Eihän tällaista kesää tule joka vuosi, joten sinne vain nyt jollekin kiviselle luodolle tai niemen nokkaan. Ja mereen uimaan, kun helle käy ylivoimaiseksi.

 

Kello 19:15

 

Palaan aurinkoisen helteiseltä pihalta takaisin sairaalan hämyiseen käytävään.

 

Äidin tilanne on pysynyt ennallaan. - Äääh, ääh, ääh.

 

Hetki väsynyttä poissaoloa, sitten taas ympäristön kanssa kommunikointia. Aika ajoin äidin käsi etsii viereistä pöytää. En tiedä, mitä hän haluaa. Kyselen, mutta vastaus ei ole tulkittavissa.

 

Tarjoan taas vettä. Sitäköhän hän haluaa? Oloni on tuskainen. Tähän en ollut valmistautunut, että ei pystykään keskustelemaan.

 

Olin toki etukäteen kuluneina viikkoina  käynyt  läpi niitä vaihtoehtoja, joissa on paljon tuskia, ehkä valitusta ja toiveita sietämättöämän elämän päättämisestä. Niitähän seurasin isän poislähdön yhteydessä kymmenen vuotta sitten. Tuskaisia toivomuksia lääkärille: - Lopettakaa se hoito, antakaa minun päästä pois, kun kuitenkin lähtö on edessä.

 

Tuota toivomusta ei lääkäri voinut silloin noudattaa, vaan tuskaisen syövän hoitoa jatkettiin loppuun asti.

 

Nyt on toisin: äidin saama lääkitys on ollut olosuhteisiin nähden osuvaa. Pahanolon tunnetta ja oksentelua syömisen jälkeen on ollut viikkoja, mutta varsinaista tuskaa sen sijaan ei. Siunaan niitä tutkijoita ja niitä  lääketieteen edustajia, jotka ovat olleet luomassa nyt äidille annettavaa lääkitystä.

 

Aika etenee hitaasti. Vaikka  nyt ei enää keskustellakaan viikoista tai päivistä, vaan nyt ajan armoton mittari on siirtynyt tuntitaksalle.

 

Kipeä selkäni puutuu, kun pidän kättäni ojennettuna äidin käteen. Uskon, että se rauhoittaa ja tuntuu hyvältä. Onhan hän kuitenkin tunnistanut läsnäoloni ja on selvästi kiitollinen vaikkapa jokaisesta, kymmenen minuutin välein tapahtuvasta asennon muuttamisesta. Asennon vaihtamisen jälkeen hän vaipuu joka kerta pieneen, ponnistuksen aiheuttamaan poissaolon tilaan.

 

Sitten taas tajunnan palaaminen kuuman huoneen hikiseen ilmaan, käsi liikkuu sängyn reunaa kohti, asentoa pitäisi taas muuttaa.

 

Näin tunnista toiseen, viisi-kuusi kertaa joka tunti. Välillä vähän vettä kielelle; mehu ei enää maistu ja lääkepurkitkin viedään jo pois. Niille ei enää ole käyttöä.

 

- Minä vaan kuljen täällä ja tutkin joka huoneen. Sisään porhaltaa pieni nainen. Tikittävin askelin hän tutkii joka nurkan, vessankin. En ole varma, onko mielen kartta aivan tarkka, mutta joka huone on kuulemma tutkittava.

 

Ja niin tuo pientä tonttua muistuttava nainen jatkaa tutkimusretkeään seuraavaan huoneeseen.

 

Täällä  näitä hieman erikoisia  ihmisiä on jonkin verran. Jokin ajatuksen osa on jo ottanut lähtölaskentaa, ja niin elämä hahmotetaan meille terveille oudolla tavalla. Joskus huvittavallakin. Joku Liisa ei tunnu millään löytävän omaan huoneeseensa, ja oveen pannaan lappu: “Liisan huone”.

 

Äidillä  ajatus on säilynyt kirkkaana loppuun asti. Vain nyt viime tunteina hän ei ole pystynyt kertomaan  mielen tuotteita meille muille, mutta arvelen  hänen kuitenkin hahmottavan olosuhteisiin nähden hyvin ympäristönsä.

 

Hyvin hän hahmotti koko sairautensakin. Kun syöpä - tuon kauhusana - kerrottiin  hänelle, hän ryhtyi heti käytännön toimiin. Niinhän hän oli tehnyt aina.

 

Kuultuaan sairaudesta hän kutsui minut samana iltana Jorvin sairaalaan ja kehotti ottamaan kynän mukaan. Ja niin siinä käytiin läpi kodin huoneet ja huonekalut, tavarat ja taulut.

 

- Se nojatuoli on isän tekemä, sitä ei ehkä kannata panna menemään. Ja sitten on ne isän taulut...

 

- Ai niin, ja palataan vielä olohuoneeseen, siellä on se kaappi... Minulla jäi verhotangon päältä pölyt pyyhkimättä, mutta siellä päällä on sellainen isän tekemä sauva...

 

Näin käytiin surutyön kimppuun heti samana iltana sairaalassa, kun kuoleman todennäköisyys alkoi todentua äidin elämässä.

 

Tästä on nyt joitakin kuukausia. Tilastollisesti 91% kuolee viiden kuukauden kuluttua siitä, kun haimasyöpä todetaan, oli lääkäri sanonut.

 

Kuolema on tilastollinen asia, ja nytkin se toteutuu aivan aikataulussaan: alle viiden kuukauden aikarajan tullaan jäämään, siltä ainakin nyt näyttää.

 

Kääntelen äitiä, pidän kädestä. Hetken käyn käytävässä kävelemässä, kun kivistävä selkä väsyy. Kuulen sinne asti äidin hengityksen: äääh, äääh, äääh...

 

Palaan taas kuumaan huoneeseen. Käynnistän irrallisen tuuletinkojeen. Se rämisee ja ratisee niin  pahasti, että se pitää heti sammuttaa. Pelkään vehkeen äänen häiritsevän äitiä.

 

Kokeilen uudelleen, ja taas sama räminä. Muutan kojeen asentoa, mutta ei mitään apua.

 

Taistelen sen kanssa.

 

Äidin käsi liikkuu taas siihen malliin, että pitäisi päästä pystyyn. Käsi tarttuu reunoihin, ei enää lujasti, vaan enemmänkin haparoiden.

 

- Nostanko sinut pystyyn, kysyn. - Oooh, äääh, äääh, ääh...

 

Tulkitsen hengityksen vokaalimuutoksen myönteiseksi vastaukseksi ja nostaan äidin pystyyn minuutiksi. Sen jälkeen varovasti takaisin pielukselle, tyyny hieman tukemaan selkää, ja niin äidin silmät muljahtavat  luomien taa. Istumisen helpotus vaati rasituksen hinnan, katoamisen vähäksi aikaa huoneen tajuntatilasta.

 

Palaan ajatuksissani kuoleman tilastollisuuteen. Joskus kuulee pappien saarnoja siitä, miten luonnollinen tapahtuma kuolema on. Se on pelkkää potaskaa! Jos määrittelemme luonnollisuuden tilastolliseksi todennäköisyydeksi, niin kuolema on tosi luonnollinen. Mikään ei tässä elämässä ole tilastollisesti niin todennäköistä kuin ihmisen kuolema. Sillä hetkellä kun ihminen syntyy, syntyy myös eräs tilastollinen suure, jonka toteutuminen on pomminvarmaa. Matemaattisesti ilmaistuna sen todennäköisyys on 1.0.

 

Mutta tuo tolkuton todennäköisyys ei tee siitä luonnollista! Raamattu sanoo, että vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. Ja juuri niin asia on: kuolema on ja pysyy vihollisena, sanovat lällylohduttajat mitä tahansa.

 

Nuo teoreetikot voisivat tulla istumaan muutamaksi yöksi sairaalan kuumaan yöhön pitelemään kuolevien käsiä omissaan. Silloin heille selviäisi: kuolema on ehdottomasti kaikkea kaunista, rakentavaa ja hyvää tuhoava voima. Ihmisen osa on oppia tulemaan sen kanssa toimeen, mutta sen hyväksyminen ja lähes rakastettavaksi tekeminen on hölynpölyä.

 

Jokainen kuolema on pitkän prosessin tulos. Joskus se on odotettu helpottajakin, niin kuin nyt äidillä, joka näyttää selviytyvän perille sittenkin varsin vähin ja lyhytaikaisin tuskin. Mutta tuhovoima se on, ja jokaisella on edessä vääjäämättömästi hävittävä taistelu sitä vastaan. Pomminvarmasti me häviämme sen taistelun, mutta meillä on mahdollisuus voittaa koko sota - koska Kristus on sen jo voittanut.

 

- Oletteko valmistautunut tähän, kysyy hoitaja jossakin vaiheessa.

 

Olen toki, lukuisina analyyttisinä ajatuksen hetkinä olen käynyt tämän prosessin läpi. Se on myös keskusteltu äidin kanssa ja älyllinen minäni toteaa: kun äidillä nyt on tuo raastava tauti, niin tällainen nopeahko lähtö on hyvä.

 

- Meitä helpottaa meidän kristillinen vakaumuksemme, sanon hoitajalle. - Me molemmat äidin kanssa näemme edessä vain lyhytaikaisen eron, jonka jälkeen me taas tapaamme.

 

- Ääääh, äääh, äääh....

 

Äidin happijärjestelmä yrittää  taistella voimien vähenemistä vastaan. Kehkot toimivat, 2100 kertaa tunnissa, lasken. Jos ne olisivat normaalissa voimissa, niin tuolla hengitysnopeudella ihminen ajautuisi nopeasti hyperventilaation tilaan. Nyt teho on varmasti laskenut. Kyse on enemmänkin tarvittavan hapen saamisesta verenkiertoon, ei ylimääräisen  syöttämisestä järjestelmään.

 

Hetkittäin tuo hengitysprosessi on niin raju, että se tuntuu sängyn pohjan tärähtelynä. Ja koko alavatsa liikkuu samassa tahdissa kuin keuhkotkin.

 

Kello 22:10


Äiti on ollut viime tunnit taas vähän levottomampi. Käsi on liikkunut usein, ja aikaisempaa useammin olen joutunut nostamaan hänet istuvaan asentoon. Ajoittain toinen käsi on myös hapuillut vieruspöydän suuntaan. Äiti selvästi etsii jotakin.

 

- Haluatko kellon, kysyn, kun en näe pöydällä muuta tavoiteltavaa. - Ooooh, äääh, äääh...

 

Tulkitsen taas vastauksen myönteiseksi. Ja olen oikeassakin, sillä kun näytän hänelle kellon, hän yllättäen sanoo kaksi kertaa: - Kello, kello.

 

Ne ovatkin ainoat sanat, joita tänä yönä sanotaan.

 

Kerron kellon olevan 22:10 ja äidin käsi vetäytyy takaisin rinnan päälle.

 

Tartun taas siihen ja jatkamme odottamista.

 

Ajan armoton mittari  liikkuu liian hitaasti tuntiasteikolla.

 

Hoitaja on ystävällisesti tuonut minulle teetä ja piirakan palan. Ilmeisesti läsnäoloni ei ole heille hankalaa, vaan he saavat hoitaa muita potilaita minun seuratessani äidin tilaa.

 

Ajatus siirtyy taas elämän perimmäisiin  kysymyksiin - sillä niiden edessä tässä nyt ollaan. Enää ei auta selittely eikä väistely. Äidillä on lähtö tuonpuoleiseen. Itsellä se on edessä aikanaan, hetkenä, josta nyt en tiedä. Ehkäpä onneksi.

 

Kirkkorukous nousee mieleen. Siinä pyydetään varjelusta pahalta äkkikuolemalta. Rukoukseen sisältyy suuri, koettu viisaus. Siitäkin huolimatta, että nykyisen lääketieteen  keinoin elämää joskus jatketaan niin pitkään, että sen mielekkyys tuntuu kyseenalaiselta.

 

Mutta tällainen lähtö, jota nyt tässä eletään, on sittenkin hyvä. Sen aikana ehtii keskustella asiat selviksi, ja luopumisen ja kuoleman tuottama surutyö lähtee käyntiin.

 

Hauskaa tällainen ei ole, mutta ehkä sittenkin hyödyllistä. Puhutaan paljon siitä, että nykykulttuuri on siirtänyt kuoleman pois näkyvistä, laitoksiin. Helposti lähdetään syyttelemään terveydenhoitoviranomaisia ja sairaaloita ja lainsäädäntöä ja ties mitä. Mutta onkohan se aina rehellistä? Ainakaan minulle kukaan ei ole nyt tullut sanomaan, että poistuhan siitä, poika, me hoidamme tämän ammattimaisesti ja ilmoitamme  sitten.

 

Liekö tämä poikkeus, mutta kaikki ovat suhtautuneet erittäin  myönteisesti, ja viime tunteina olen kuullut jo usean kerran kysymyksen: oletko valmistautunut. Samoin on vakuutettu:  ei sinun tarvitse olla täällä, se ei ole sinun velvollisuutesi.

 

Niinpä tämän kokemuksen pohjalta hieman nyt hämmästelen tuota ympäristön syyttelyä, että jokin ulkopuolinen on siirtänyt kuoleman laitoksiin. Ehkä syyttelyllä selitelläänkin omaa pelkoa kohdata tällainen tilanne? "Kyllähän minä olisin hoitanut kuolevaa, mutta kun nykyinen sairaanhoito on siirtänyt minun läheiseni sinne koneiden keskelle, pois minun ulottuviltani", kuuluu selitys.

 

Toisaalta: ymmärrän, että on sairauksia ja tilanteita, joihin ei pidä mennä mukaan. Ja jos on vielä omaa ahdistusta, niin siinä menee vähäiseltä ja rasitetulta henkilökunnaltakin hermot. Eli suo siellä, vetelä täällä, kenenkään syyllistäminen ei auta.

 

Mutta hauskaa tämä ei ole, se on myönnettävä.

 

Olla vieressä ja nähdä, miten kehon toiminnot vähitellen heikkenevät. Seurata sivusta, kun hoitajat tarkastavat, riittävätkö vaipat, tuntea käsien kylmenevän vähitellen, nähdä suun ympärille muodostuvan yhä laajeneva valkoisen alueen.

 

Ja silmät, nuo sielun peilit, sojottavat milloin minnekin päin. Joskus samaan kohteeseen, toisinaan myös aivan eri suuntimalla. Eikä sivussa istuja tiedä enää, onko niiden takana ymmärtävää näköä. Suoraan kohti ne katsovat, suorastaan tuijottavat, mutta mikään ei kerro niiden välittämää viestiä. Ja sitten taas ne äkkiä siirtyvät ylös luomien alle, pois tähyilemästä hämärässä huoneessa vieressä istuvaa.

 

En sytytä lamppua, vaan käytävään auki olevasta ovesta tulee riittävästi valoa. Taistelu tuulettimen kanssa on päätynyt tasapeliin: panen paperia vekottimen ja pöydän väliin, ja niin tuo räminä vähenee edes vähän. Pidän sitä kuitenkin päällä, sillä selvästi äiti on rauhallisempi, kun pieni tuulen henkäys pyyhkii hänen kasvojensa ohi.

 

Silmien ympärille  on alkanut tulla runsaasti hikeä, ja pyyhin sitä ajoittain pois. Suun ympärillä  iho on kuiva ja valkoinen.

 

Iho kaikkialla käsissä ja kasvoissa painuu yhä syvemmälle ryppyihin. Ikään kuin niiden alla oleva liha - onkohan sitä enää? - menettäisi kimmoisuutensa, luovuttaisi ja antaisi ihon painua suoraan luuta vasten.

 

Mitä yhteistä on sillä vaaleahiuksisella tytöllä, joka hymyili joskus 1930-luvulla neulelehden kannessa, ja tällä keholla, joka nyt ähisee sairaalan vuoteen pohjalla?

 

Matka on ollut pitkä ja vaihteleva; uskoisin kuitenkin äidin eläneen mielestään rikkaan elämän. Vielä viime vuosinakin hän ehti touhuta omien, yhdeksän vuosikymmenen ikäisten  tytttöystäviensä kanssa.

 

Hän ehti myös mukautua; myös niihin uusiin ajatuksiin, joilla aina silloin tällöin järkytin hänen maailmaansa.

Nyt ei kuitenkaan ole enää väittelyn aika. Näinä tunteina ei tehdä enää suuria elämän siirtoja. Jokainen hengenveto on tiukassa, ja voimat kuluvat seuraavaan sydämenlyöntiin.

 

Pieniin pinoutuvat ihmisen vaihtoehdot lähdön hetkellä. Ja pieniksi haipuvat myös monet elämässä tärkeät asiat. Jos onkin elämän aikana monesta väitelty ja peistä taitettu, niin kuoleman edessä on  aika laskea aseet.

 

Äidin kanssa ei minulla näitä otteluja juuri ole ollut, joten meidän välillämme ei ole mitään sovittamista kaipaavaakaan.

 

Vähiin jäävät myös tulevan elämän vaihtoehdot. Täällä eläessä moni uskovaiseksi itseään nimittävä taistelee oman oppinsa puolesta. Yksi on ortodoksi, toinen luterilainen, kolmannelle kelpaa vain helluntaiusko. Yksi haluaa naispapin, toinen ei suostu vääräuskoisen kanssa ehtoolliselle, jollekin ristisaatto on ortodoksinen kauhistus.

 

Voihan noista asioista elämän aikana keskustella, ehkäpä vähän väitelläkin, mutta kotelon riisumisen hetkeen jää vain yksi: armo. Jos Raamattu on totta, niin vaihtoehtoja on tasan tuo ainoa: joko armo toimii - mielipiteistäsi, onnistumisistasi tai epäonnistumisistasi riippumatta - tai sitten se ei toimi. Jakavana tekijänä on: annatko armon vaikuttaa. Niin äitikin aina sanoi: - Voi  kun nyt armo vaikuttaisi, että... Ja sitten jokin toivomuksen kohde, jossa hänestä armo oli se oikea lähde.

 

Nyt hänellä itsellään on meneillään armon testeistä kovin: toimiiko se vai ei? Raamatun lupaukseen luottaen tiedän kuitenkin: äidin kohdalla se toimii.

 

Kello 23:30

 

Äiti on rauhoittunut jonkin verran. Menen hoitajien luo, ja kerron lähteväni nyt kotiin. Saattaahan olla, että äidin keho taistelee vielä monta vuorokautta, joten tarvitsen ehkä hieman unta jaksaakseni taas aamulla.

 

- Jos jotakin on, niin soittakaa kännykkään, totean hoitajille ja lähden.

 

Talo on hiljainen eikä uloskaan rynnätä noin vain, vaan pitää hälyttää vartija päästämään öinen kulkija pimeälle pihalle.

 

Laskeudun mäntyjen reunustamia portaita takaisin autolle. Niitä samoja, joita pitkin muutamia tunteja sitten niin juhlallisen tuntuisesti olin noussut taloon.

 

Nyt on juhlan tuntu poissa, vain väsymys, hiljainen surumielikin. Ja epätietoisuus: vieläkö huomenna? Millainen on äidin loppuyö?

 

Lämmin yön hengähdys pyyhkii kasvoja, kun auton sivuikkuna auki ajelen Kehä III:ta kohti Tikkurilaa. Ajatus on sekava.

 

 

LAUANTAI 9.8.1997

 

Kello 00:05


Pirrrrrrrr, pirrrrrrr, pirrrrrrr! Kännykkäni soi. Olen juuri saanut unen reunasta kiinni, nukkunut kai kuusi minuuttia, kun hälytys herättää.

 

- Täällä osasto 4D:ltä. Äiti on kovin huonona, joten jos haluatte tulla, niin ehkä pitäisi...

 

Olen lyhyen syvästä unesta sekaisin, ja ryhdyn neuvottelemaan: - Jospa nukun vielä hetken, vaikka kahteen ja tulen sitten.

 

- Käyhän se meidän puolesta, mutta kun pyysitte soittamaan...

 

- Kyllä, kyllä, oikein hyvä kun soititte, minä tulen sitten kahdelta.

 

Painan pään takaisin tyynyyn. Ajatukset jatkavat järjestäytymistään. Ei hyvä tavaton, entäpä, jos tilanne - jo kuultua termiä käyttäen - kääntyy entistä nopeammin alamäkeen? Ja minä nukun. Ei, ei se käy, on hypättävä housuihin ja takaisin sairaalaan.

 

Näin teen. Heti Tuusulantiellä soitan osastolle ja kerron olevani jo matkalla. - No mekin vähän täällä ajatellaan, että kahdelta saattaa olla jo myöhäistä. Ajakaa varovasti ja soittakaa alhaalta, niin vartija päästää sisään.

 

Matkalla sairaalaan ryhdyn laulamaan. En osaa oikein sanoja, mutta otan tunnetun virren säkeistön ja teen siihen omat sanat: 

 

"Oi Herra, suothan Sä hänelle,

armosi anna, oi, matkalle

voimaasi anna,

hänt' nosta, kanna

vie perille."


Lähetän tämän virren myötä rukouksen suurelle Jumalle. Nyt on avun ja armon hetki. Omin voimin ei äiti pääse kuoleman virran yli, mutta hän on luottanut koko ikänsä, että siihenkin hetkeen saa anoa voimaa. Itse hän ei varmaan jaksa nyt sitä anoa, joten teen sen hänen puolestaan laulamalla koko matkan.

 

Puoli yhden aikaan olen taas sairaalassa. Alakerran pitkän käytävän molemmin puolin hohtaa erivärisiä merkkivaloja. Ystävällinen vahtimestari mainitsee, että niin se heilläkin oli, Lohjalla asuivat ja juuri kun oli poissa, Noutaja tuli.

 

- Kello kahta pitivät osastolla ehkä jo myöhäisenä, totean ja painan hissin nappulan.

 

Huoneen 29 toinen potilas on viety pois. Äiti ähkyy sängyssä entiseen tapaan, mutta nyt selvästi huonompana kuin tunti sitten.

 

Hoitaja vie sivulle ja kysyy: - Voimmeko antaa hänelle morfiinia, jos hänellä on tuskia.

 

Totta kai. Tilanteen lopputulos on kaikille aivan selvä, joten miksi pidentää kärsimyksiä.

 

En kannata aktiivista eutanasiaa, mutta kovin hurskaiden passiivisen eutanasian vastustajien sietäisi tulla tänäkin yönä tähän lähdön huoneeseen. On hyvä olla terveenä ja kaukaa viisas, mutta tuskan temppeleissä moni hieno ajatus saa uuden painoarvon.

 

Ajatus siitä, että passiivisella hoidon lopettamisella ja viimeisten hetkien helpottamisella leikittäisiin Luojaa, on absurdi. Jokainen penisilliiniä saanut, jokainen rokotuspiikin noutanut on jo lähtenyt sille tielle, jossa elämän pituuteen ja laatuun vaikutetaan. Siinä vaiheessa pidentäen ja parantaen; nyt ei pidentäminen enää auta, mutta viime tuntien laatua voidaan vielä helpottaa.

 

Hoitaja antaa piikin, 6 mg.

 

Ääääh, äääh, äääh...

 

Äiti huohottaa edelleen sängyssä. Ääneen on tullut ikään kuin valituksen sävy, mutta maallikkona en tiedä, johtuuko se tuskista vai siitä, että äänihuulet antavat ohi virtaavalle ilmalle oman värinänsä.

 

Suu on ainakin auki ja kuivuu koko ajan.

 

Yritän löytää äidin kasvoista hänelle tunnusomaisia piirteitä, mutta vaikeaa se on. Ehkä juuri suun ympärillä on jotakin hänelle tyypillistä. Muuten ei mitään: silmät katsovat mikä minnekin päin, eivätkä ne enää reagoi.

 

- Lea, huomaatko, että poikasi on täällä, hoitaja lähes huutaa äidille.

 

- Ooooh, äääh, äääh, on vastaus. Meni siis jakeluun, äiti tunnistaa läsnäoloni, vaikkeivät silmät enää käänny katsomaan.

 

Pidän hänen käsistään kiinni.

 

Nyt niissä ei ole enää mitään puristusta. Hetkittäin äiti liikuttaa hieman jalkojaan.

 

- Onkohan hänellä tuskia, pitäisikö antaa vielä morfiinia, hoitaja pohtii.

 

Hänellä ja hänen kahdella kumppanillaan on kiire: pitää mennä kääntämään potilaita.

 

- Aloitamme tuolta toisesta päästä, mutta jos jotakin uutta on, niin soittakaa kelloa, hoitaja sanoo.

 

Se hälytyskello onkin aika epeli. Koko illan hoitajia on juoksutettu kuka milläkin asialla. Naapurin tätikin halusi hieman ennen kymmentä silliä, ja kun kuluu hetki, niin taas soitetaan kelloa. Pitäisi saada viiliä, kun silli janottaa...

 

Nyt täti on viety pois. Ei ole mukavaa katseltavaa, kun huonetoverin  kotelo sammuu.

 

Ennen kääntämisoperaatiota hoitaja palaa vielä morfiiniruiskeen kanssa. Ja niin äiti saa toisen annoksen.

 

Hänen olemuksensa ei kovin siitä muutu. Edelleen hengitys on ähinää ja pientä äänen sirinää.

 

- Kyllä se morfiini kohta tehoaa, vakuuttaa hoitaja, ja lähtee kierrokselleen.

 

Kuluu puolisen tuntia. Huone on hämärä, vain yksi lamppu on päällä. Kuumakin on; on kuin nyt yöllä olisi vieläkin nihkeämpää kuin päivällä. Suriseva tuuletin panee ilmaa pieneen kiertoon, mutta silti t-paitani on selässä märkä.

 

Hoitaja tulee taas vilkaisemaan. Äiti ei ole enää liikkunut eikä käsi ole etsinyt vuoteen reunaa niin kuin vielä pari tuntia sitten. En myöskään enää tiedä, onko hänen tietoisuutensa läsnä.

 

- Soitin Jorviin, ja sanoivat, ettei tällä morfiinilla ole ylärajaa, joten voin antaa vielä yhden ruiskeen, hoitaja kertoo, ja niin saa väsynyt keho vielä yhden 8 mg:n tuskia helpottavan piikin.

 

Äiti ei reagoi mitenkään neulan pistoon. Vain tasaista ähisevää hengitystä, edelleenkin parin tuhannen tuntivauhtia.

 

Kello 02:10


Äidin hengitys on muuttunut erilaiseksi. Se kuulostaa samalta kuin vanhanaikaisen höyryveturin asemalla. Sellaiselta ontolta: öpuuuh, öpuuuh, öpuuuuh...

 

En tunne fysiologiaa, mutta voisin kuvitella, että keuhkojen tukirakenteiden väsyminen johtaisi tuollaiseen onttoon, huokauksenomaiseen, mutta vieläkin äänekkääseen puhinaan.

 

Pidän äitiä kädestä kiinni. Hänen silmänsä ovat tuijottaneet kattoon jo tunnin ajan, eikä mitään reaktiota näy. Vain tuulettimen surina ja tuo ontto öpuuuuh, öpuuuh, öpuuuuh...

 

Maallikkonakin ymmärrän, että nyt ei lähtö ole enää kaukana. Väsynyt sydän on joutunut huonon hengityksen kanssa kovemmalle kuin MM-kisan maratoonarin pumppu Ateenan kunniakentillä. Ei ole mahdollista, että se jaksaa loputtomiin.

 

Minuutit ovat pitkiä. Seuraan kellon viisarin kulkua. Hitaasti, hitaasti se laskee lähdön hetkeä.

 

Huolehtivainen hoitaja pistäytyy taas. - Haluatko paremman tuolin, hän kysyy minulta. Ja vakuuttaa jälleen: - Ei sinun ole pakko olla tässä mukana, kyllä me hoidamme.

 

Kipeä selkä innostuu paremman tuolin toivosta, ja niin haemme erikoisen vekottimen, jossa on pyörät alla ja korkea, hyvä selkänoja sekä niskatyyny. Olen ymmärtävinäni, että se on jonkinlainen istuvan nukkumisen tuoli.

 

Työntelen tuolia nurkkia varoen ja niiden ohi kaartaen äidin huoneeseen.

 

Siellä kaikki on muuten ennallaan, mutta jokin on muuttunut. Hengitys on nyt aivan tasaista, hiljaista. Ei enää äänen korinaa, ei puhinaa, vain tasainen rinnan nouseminen ja laskeminen.

 

Työnnän tuolin paikoilleen ja asetun siihen. Otan äidin käden omaani. En tiedä, onko hiljainen hengitys morfiinin vaikuttamaa rauhoittumista vai voiman uupumista, mutta tasaista se on.

 

Alan taas seurata minuuttien kulumista. Äidin rinta nousee ja laskee pienin liikkein. Tarkistan näköäni: onko liike heikkenemässä. On, aivan selvästi. Vihreä paita liikkuu enää vain millejä, tuskin niitäkään.

 

Sitten liikettä ei näy enää ollenkaan. Yritän katsoa tarkkaan: ei, ei kohoa enää rinta.

 

Äidin kädet lähtevät hiljaa liikkeelle. Ne koukistuvat muutaman sentin ikään kuin rinnan päälle. Nostan se siihen ristiin. Liike pysähtyy. Vain tuulettimen sirinä rikkoo täydellisen hiljaisuuden.

 

Äidin leuka tekee pieniä liikkeitä, kuin hän vielä hengittäisi. Leuoista kuuluu muutama pieni naksahdus kuin tekohampaista: naks, naks, naks...

 

Kello on 02.40. Äiti on lähtenyt.

 

Kuoleman ja sairauden runtelema kotelo jää tänne, ja sielu on siirtynyt taivaan majoihin. En osaa sanoa, nytkö sielu lähti, vai jo tunti sitten, vai vieläkö äiti näkee minut siinä hänen ruumiinsa vieressä. Mutta sen tiedän: äidin sielu, tuo Jumalan ihmiseen istuttama iankaikkisuuden osa, on lehahtanut tapaamaan sitä Jumalaa, jota hän koko ikänsä rakasti. Ja tapaamaan myös sitä hänen elämänsä miestä, joka oli minun isäni, ja jonka poislähtöä äiti oli seuraamassa samalla lailla kuin nyt minä.

 

 

Post mortem


- Nyt äiti taisi nukkua pois. Olen mennyt sairaanhoitajan luo ilmoittaakseni tapahtuneesta.

 

Yllätyn. Nämä laman budjettien rasittamat työntekijät jaksavat vielä ottaa osaa, vaikka kuolema on heidän osastoillaan tavallinen vieras. Olen näkevinäni hoitajan silmissä kosteuden, kun hän ottaa käteni omaansa ja taputtaa minua olkapäälle.

 

Kuljemme yhdessä pitkin pimeää käytävää kohti äidin huonetta. Siellä äiti makaa sängyssään. Silitän hänen hiuksiaan ja tunnen: hän on lämmin. Muistan jostakin lukeneeni, että kuoleman jälkeen ihmisen ruumis ensin lämpenee kylmetäkseen sitten lopullisesti.

 

Nyt äiti ainakin tuntuu lämpimältä.

 

Vielä kerran silitän hänen päätään, ja sitten siirryn toimistoon saamaan ohjeita tästä eteenpäin.

 

- Ajakaa nyt varovasti kotiin, ei ole enää kiirettä, hoitaja neuvoo. Hän on oman alansa ammattilainen ja ymmärtää, että mielessä pyörii viime tuntien valtava kuvien suma. Siinä ei ehkä ehdi huomata kulman takaa tulevaa autoa tai punaisia valoja.

 

Ajan keskustan kautta. Sen monet risteykset pitävät paremmin tarkkaavaisena.

 

Matinkylän kohdalla mietin: - Tämä on ollut sellainen yö, että tästä täytyy kertoa huomenna äidille...

 

Yhtäkkiä suunnaton suru hyökkää päälle: ei ole enää äitiä, jolle kertoa. Ei voikaan soittaa Lähderantaan, että oletko kuullut, nyt on ollut taas tällaista....

 

Auto on suistua tietyön suojakaiteen yli kun tuskan aallot vyöryvät yli. Jotenkin pääsen eteenpäin, varovaisesti kuuttakymppiä köröttelemällä.

 

Tulen kaupunkiin. Ohitan Foorumin kauppapaikan.

 

Auton sivuikkunasta tulvehtii lämmin aamuyön ilma kasvoille.  Hyväilevästi, leppoisasti.

 

- Täytyy mennä taas joskus  äidin kanssa tuonne Foorumiin kahville, kun kesä tuntuu aina vain jatkuvan, välähtää päässäni.

 

Äidin kanssa... Ja taas tuo kaiken murskaava tietoisuus: ei äiti enää mene kanssani kahville. Niin kuin hän niistä aina pitikin. - On niin kiva vähän jutella, sinulla kun on aina niin kiire, hänellä oli tapana sanoa. Mutta ei sanokaan enää. Hän on nyt poissa, peruuttamattomasti.

 

Koko elämäni ajan hän on ollut läsnä, ensi aikoina jatkuvasti, viimeiset pari vuosikymmentä aina silloin tällöin kohdaten, useammin soitellen. Niinpä kestää kuukausia, ennen kuin hänen poistumisensa elämän palapelistä siirtyy alitajuntaan.

 

Tuo prosessi - surutyö - alkaa aamulla. Nyt menen nukkumaan.

 

Thorleif Johansson



Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin