Torstai 23. marraskuuta.
Nimipäivää viettää Ismo, Yngve, Yngvar

Kun kaikki menee


Perustin aikanaan Credo-nimisen uuden sukupolven kristillisen lehden. Sen rinnalla kustansin Suomen ensimmäistä Internet-nimistä lehteä vuonna 1994. Olin myös molempien lehtien päätoimittaja. Ajan mittaan lehdet joutuivat vääriin rahoittajakäsiin, ja niin ne tuhoutuivat. Tiedän siis jotakin siitä, kun kaikki menee... Ohessa pieni pala päiväkirjamerkinnöistä tuhoa seuranneelta päivältä.

-----


Credo


Eilen se siis tapahtui. Vouti tuli sanomaan: nyt tuli loppu. Meni koti, meni yritys ja menivät rahat. Kaikki.

 

Viimeisenä tehtävänäni tuon kuitenkin tekemäni konsulttiselvityksen Bonniers-yhtiöille Tukholmaan. Sitten takaisin Suomeen. Ja…

 

Tukholman puolimaraton

 

Kävelen Tukholman Sveavägenin vartta. Tänään on kävelty paljon. Ja tänään tullaan kävelemään vielä paljon.

 

Kaksikymmentäviisi kilometriä eri neuvottelupaikkojen välillä, pisteestä A pisteeseen B ja sieltä taas C:hen.

 

Mukana ei ole enää rahaa äyriäkään, joten metroa ei voi käyttää. Täytyy vain lykätä jalkaa toisen eteen. Sitä tähystysleikkausta odottavaa polveakin, joka ärtyy vuotamaan nestettä niveleen, jos sitä rasittaa liikaa.

 

Kello on puoli kaksitoista. Olen lontustellut Norrtulliin yhteen palaveriin, ja seuraava on vasta puoli kahdelta lähempänä kaupungin keskustaa.

 

Katselen näyteikkunoita. "Om Du köper, får Du gratis..." "Rea!" "Slutförsäljning!"

 

Kaikki on täällä tänään puoli-ilmaista. Mutta ei niin halpaa, että rahaton saisi.

 

Nelikaistainen katu on näin päiväsaikaan ruuhkainen: kaikilla on kiire jonnekin. Minulla ei, aikaa on. "Ei aika täällä lopu milloinkaan, on siis aikaa ajatella" muistan laulun sanat. Siinä tosin puhuttiin iankaikkisuudesta. Minä tallaan vielä näitä polkuja. Kai viimeiseen asti, lainaa ajatus toista laulua.

 

Aikaa siis on ja havaitsen Sveavägenin varrella vanhan Adolf Fredrik -kirkon.

 

Kirkoissa asuu Jumalan sana

 

Minulla on ollut tapana käydä kirkoissa aina kun sellainen tulee vastaan. Ne ovat omalta osaltaan olleet Jumalan sanan tyyssijoja – kaikessa vajavaisuudessakin. Jumala on kuitenkin antanut kirkkojen tehtäväksi vaalia Hänen sanansa siirtämisen sukupolvelta toiselle. Niissä kannattaa siis pysähtyä. Kunnioituksen tuntein.

 

Tukholmassa pistäydyn usein Sankta Klara-kirkossa. Sen asehuoneessa muuan iäkäs naiskirjailija pitää pientä kahvilaa, ja siellä kokoontuvat kaupungin intellektuellit lukemaan päivän lehtiä ja keskustelemaan hiljaisella äänellä. Tuntuu mukavalta olla itseään viisaammassa seurassa ja nauttia kuppi kahvia sekä palanen aitoa, ruotsalaisen makean ätläkkää kakkua.

 

Tänään Sankta Klara on liian kaukana. Väsyneet jalkani eivät jaksa laahustaa sinne ja taas sieltä takaisin seuraavaan neuvottelupaikkaan.

 

Niinpä liu'un Adolf Fredrik-kirkon portista rakennusta ympäröivälle hautausmaalle. Jospa kirkko olisi auki. Saisin hetken pitää jalkoja ylhäällä ja samalla hiljentyä. Ei mitään suurta hengellistä hiljentymisharjoitusta – siihen ei tänään ole voimia – vaan pelkkää aivojen ylikierroksilla kulkevien rattaiden pientä jäähdyttelyä. Täytyyhän minun jotenkin koota itseni, niin että huomenna aamulla Suomeen palatessani mukana on jokin toimintamalli jatkosta.

 

Vaikka yrityksen ja asunnon menettäminen tuntuu keljulta, niin elämä ei tähän lopu. Tai jos loppuu, niin lähdön täytyy olla näyttämöllisesti hyvä – sen verran hyvä on ollut tämä draamakin.

 

Järki ja tunteet

 

Kirkkoa ympäröivällä pienellä hautausmaalla havaitsen Olof Palmen haudan. Olin Tukholmassa Palme murhaa seuranneena aamuna. Kävin silloin myös surmapaikalla, jota peitti valtava kukkakumpu ja sadat kynttilät paloivat kaduilla. Ihmiset – ilmeisesti Palmelle täysin vieraatkin – itkivät hillittömästi.

 

Elämän yllättävä päättyminen koskettaa aina. Sisältä nousee kysymys: entä jos se olisin ollut minä? Miten minun silloin olisi käynyt?

 

Kierrän kirkkoa. Toisella puolella hevoskastanjan alla lepää Sven Hedin, suuri Aasian tutkija. Mies, joka eli seitsemän vuoden ajan Mongoliassa.

 

Astun sisään kirkkoon ja asetun istumaan. Muutaman penkin päässä näkyy aasialaisen näköinen nainen ajatuksiinsa vaipuneena ja vähän kauempana ilmeisesti ruotsalainen keski-ikäinen nainen.

 

"Kom med"

 

Kirkossa on täysin hiljaista. Vain viime vuosina niin suosituksi tulleessa maapallon muotoisessa rautarakennelmassa palaa muutama kynttilä.

 

Ovi käy ja sisään astuu nainen. Kasvojen uurteet ja kovat juonteet kertovat elämän taistelusta. Katkeruudestakin?

 

Nainen menee maapallon luo ja sytyttää kynttilän. Hakeeko hän elämäänsä lohdutusta? Anteeksiantoa? Haluaako pehmentää elämänsä rosoiset kohdat kynttilän valolla?

 

Nainen kopistelee ulos korkokengissään.

 

On taas hiljaista, kunnes ovi narahtaa. Taakseni ilmaantuu mies, nelikymppinen, aaltoileva tukka, mokkatakki yllään.

 

– Hej! Vi har en mässa i kören efter några minuter, kom med! hän sanoo minulle.

 

Mässa? Mässa, högmässa, gudstjänst... Tuttuja termejä, mutta mitä eroa? Ja mikä on kör? Kuoro, kuori, missä?

 

Mies menee naisten luo ja esittää saman kutsun. Nousemme hieman hämmentyneinä ja lähdemme miehen perään.

 

Tulemme alttarille. Sen eristää tunkeilevista turisteista paksu, valkoinen köysi. Mies ottaa köyden pois, viittaa meidät alttarin eteen ja sulkee taas kulun takanamme köydellä.

 

Alttarin edessä on neljä tuolia molemmin puolin. Naiset ohjataan vasemmalle, minä jään istumaan oikealle.

 

Olemme arkivaatteissa. Minulla mukana – autoa kun ei ole matkassa – kaikki Tukholman matkan varusteet hammasharjasta pyjamaan. Ja luonnollisesti kaikki työmatkalla tarvittava välineistö kynistä muistinpanokansioon.

 

Mies katoaa sinisen oven taakse – sakastiinko?

 

Katselemme toisiamme hämmentyneinä tai tuijotamme alttaritaulua. Jotakin on tapahtumassa keskellä Tukholman päiväruuhkaa ja kaupungin pääkadun varrella, mutta mitä?

 

Mässa

 

Sakastin ovi avautuu ja sisään astuu samainen mies, nyt papin asussa.

 

 

"I Herrens namn, amen" sanoo mies ja polvistuu rukoukseen. Hetken hiljentymisen jälkeen hän nousee, ojentaa meille vihreät pienet vihkoset, joissa on otsikko "Mässa".

 

Vilkaisen vihkoa.

 

Siinä näkyy olevan kokonaisen jumalanpalveluksen verran liturgiaa. Osassa teksteistä lukee "Präst:" ja osassa "Alla:". Olemmeko me kolme se "alla"? Mihin tässä on jouduttu.

 

Hätäännyn. Enhän minä osaa ruotsalaisen jumalanpalveluksen kaavoja. Pitääkö meidän osallistua laulamalla tähän liturgiaan? Millä sävelillä?

 

En ehdi pidemmälle kun pappi – sillä pappihan hän selvästi oli – aloittaa: "I Faderns och Sonens och Den Helige Andens namn!"

 

"Amen" me sanomme, me kaikki kolme, suuri kirkkoyleisö torstaina puolen päivän aikaan.

 

Ja niin me lähdemme käymään läpi tuota liturgiaa. Tuntuu kuin meidät olisi tempaistu toiselle planeetalle. Synnintunnustus, synninpäästö, Isä Meidän-rukous, vapaat rukoukset, tervehdykset – kaikki käydään läpi, på svenska, mutta ymmärrän suunnilleen, missä mennään. Pappi hymyilee rohkaisevasti ja me elämme mukana. Sisällä värisee.

 

Uskontunnustus. Credo! Minä uskon Isään Jumalaan, kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan...

 

Nyt tunnustusta ei lausuta suomeksi eikä ulkoa osaamassani muodossa. Yritän lukea sitä paperista. Jossakin sisällä alkaa vesi nousta. Credo in Unum Deum, Dominum... Minä uskon!

 

Heinolan yössä

 

Muistuu mieleen nuorisoilta Heinolassa kaksi vuotta aiemmin. Nuorten kuoro ja ammattilaisten orkesteri esittivät Lasse Heikkilän Missa Concordian, Armon messun.

 

Kesken esityksen tuhannet nuoret nousivat seisomaan, kun kuoro räjäytti: "Minä uskon vanhaan Kirjaan! Minä uskon... minä uskon...."

 

Joka kerta, kun sanat uskosta sinkosivat kattoa kohti, nousivat myös tuhannet kädet kohti maailmankaikkeuden Luojaa: minä uskon! Auta minun epäuskoani! En ole aina onnistunut. En ole elänyt aina Sinun tahtosi mukaan. Olen kulkenut joskus omia polkujani.Olen kääntänyt Sinulle selkäni niin usein, mutta tänä iltana, tänä iltana minä haluan uskoa Sinuun! Auta minua siinä.

 

Aina näillä nuorilla ei ole mennyt hyvin. On kiukuteltu vanhemmille, on haistateltu opettajille, on juotu kaljat, joskus on herätty oudoissa sängyissä. Mutta siitä huolimatta he haluavat uskoa kaikella nuoruuden innolla ja ehdottomuudella.

 

Sinä iltana Heinolassa syntyi lehteni nimi Credo! Minä uskon. Uskon tunnustus kautta koko kristikunnan.

 

"Ruumis teidän edestänne murrettu"

 

Kuva himmenee ja palaan todellisuuteen, Tukholman kirkon alttarille. Pappi on kääntynyt meihin selin. Hän puuhailee jotakin. Kun hän kääntyy, on näky uskomaton: hän kutsuu meidät ehtoolliselle!

 

Keskellä arkipäivän hulinaa miljoonakaupungin sydämessä joku pappi kutsuu kolme satunnaista kulkijaa nauttimaan yhteistä Herran pöytää.

 

Olen ratketa liitoksissani.

 

Lopullisesti ratkeankin, kun siirrymme öylättiin. Olemme polvillamme – minäkin arkivaatteineni – ja pappi nostaa ohuen, kovaksi paistetun öylätin päänsä päälle. "Kristuksen ruumis, teidän edestänne murrettu". En saa selvää ruotsinkielisistä sanoista, mutta muistan suomenkielisen sisällön.

 

Pappi napsauttaa öylätin halki. Sen naksahdus kaikuu autiossa kirkossa, kulmasta kulmaan, alhaalta lehterille; kaikuuko se aina Jumalan kaikki kuuleviin korviin asti?

 

Minun päässäni se alkaa elää. Yhtäkkiä tajuan tarinan juonen. Ei elämä olekaan loppu!

 

Viimeinen tase nollataan

 

Ydinhän onkin tässä: Meidän edessämme on kerran viimeinen tase. Kirjanpidon viimeinen rivi. Täällä elämässä joudumme aina joskus vetämään välitilinpäätöksiä. Niin taloudellisia, terveydellisiä kuin henkisiä tai hengellisiäkin. Eivätkä ne näytä aina niin hyviltä.

 

Nytkin minulla siinä alttarilla on tosi pitkä taloudellinen miinus. Niin pitkä, että sen lyhentäminen nollasaldoksi kestää loppuelämän – jos terveyttä riittää. Henkisestikin olen pääasiassa nyt vain väsynyt kaiken jälkeen. Väsynyt, mutta en välttämättä onnellinen.

 

Hengellisyyttäni en osaa edes arvioida. Se jää Suuren kirjanpitäjän tilintarkastuksen varaan.

 

Mutta kun sitten kerran saavun viimeiseen tilintekoon, silloin nollautuvat kaikki miinukset. Mukaan en ota tämän elämän voittoja, mutta perään eivät tule myöskään tämän elämän tappiot. Eivät hengelliset hurmautumisen hetket, eivät myöskään syntiset tappiot.

 

Kaikki nollautuu. Sen tekee Kristuksen murrettu ruumis ja ristillä vuodatettu veri. Ei enempää, mutta ei myöskään vähempää.

 

Tämä pappi edessäni ei kysy minulta, mikä on minun seurakuntani. Tai millaisella kasteella olen kastettu. Tai mitä mieltä olen naispappeudesta. Hän sanoo vain: Sinun edestäsi murrettu! Ja sinun edestäsi vuodatettu!

 

Mikä helpotuksen aalto! Ei niin, ettenkö saisi olla jotakin mieltä noistakin asioista. Itse asiassa minun tuleekin olla. Mutta kristikunnan erilaiset näkemykset eivät sittenkään ole suuren tilinpäätöksen hetkenä armahduksen perusta. Vain ja ainoastaan ristillä jo tehty työ.

 

Pappi ei kysy meiltä mitään. Ei sitä, mistä me tulemme, minne me menemme. Miten me olemme onnistuneet? Onko jokin asia mennyt pieleen? Onko viisikymmenvuotispäivillä odotettavissa moniakin viirejä elämän uroteoista. Pappi jakaa meille vain osallisuuden Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan. Mutta myös ylösnousemukseen ja elämään. Hän ei ota sitä meiltä pois epäonnistumisemme tähden, eikä hän anna meille osallisuutta siihen meidän ansiomme pohjalta.

 

Hiljennymme vielä rukoukseen ja nousemme. Luemme yhdessä Herran siunauksen, ja pappi ojentaa kätensä: – Ni skall gå i Herrens namn och i frid.

 

Astumme hiljaisesta kirkosta Tukholman arkimeluun. Mutta sisällä on jotakin uutta. Juuri kun elämälle – tai ainakin sen yhdelle vaiheelle – oli pantu piste, tuo musta piste muuttuikin. Siitä tulikin valopiste, spotlight, jonka lähde oli jossakin ajallisesti ja paikallisesti kaukana. Ja kuitenkin niin lähellä, sisällä sydämessä.

 

Tähän minä haluan uskoa. Siitä huolimatta, että elämä on nyt siinä vaiheessa kuin on.

 

Nyt jos koskaan haluan luottaa armoon. Credo!



Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin